HÄPESTÄ MYÖTÄTUNTOON JA VIHASTA RAKKAUTEEN

Olen itse ollut uhri ja uhriutuja. Olen ajatellut, että minusta ei voi tulla sitä tai tätä, koska menneisyyteni on ollut sillainen ja tällainen. Olen uskonut hyvin pitkään, että olen menneisyyteni sanelema luomus mihin en voi itse vaikuttaa. Olen samaistunut omiin uskomuksiini ja tunteisiini ilman, että olisi tullut pieneen mieleenkään kyseenalaistaa niitä. Haluan kertoa teille omasta selvitymistarinastani ja toivon, että se antaa ehkä jollekin toivoa jaksaa jatkaa eteenpäin omalla polullaan.

Oma lapsuuteni oli traumaattinen (En sitä avaa sen enempää kunnioittaakseni perhettäni). Vielä muutamia vuosia sitten ajattelin, että se mitä omassa lapsuudessani oli oli normaalia, mutta nyt olen alkanut ymmärtämään, että siellä oli todella paljon ei-normaalia. Toki oli paljon hyvää ja nehän mieli aina haluaakin muistaa. Kuitenkin tosiasia on se, että se ei-normaalia on osaksi tehnyt minusta sellaisen kuin olen ja vaikuttanut omaan elämääni hyvinkin paljon.

Oma oireiluni alkoi selvästi, kun omat vanhempani erosivat ollessani 11-vuotias. Varmasti oireilin jollain tavalla jo ennen sitäkin. Oireilin hyvin monella tavalla, mutta kukaan ei koskaan kysynyt minulta mitä mulle kuuluu tai miten voin. Päinvastoin. Koulussa erityisesti olin se hankala oppilas, joka sitten oli usein jälki-istunnossa. Aloitin mm. tupakanpolton ja alkoholinkäytön 11-12-vuotiaana. Nyt ymmärrän, että ne olivat keino lievittää omaa ahdistunutta olotilaa. 14-15-vuotiaana pääsin terapiaan, mutta valitettavasti terapeutti oli minulle huono ja niinpä hoitoni jäi siihen. Sitten olenkin kärsinyt masennuksesta ahdistuksesta aina lukiosta aikuisuuteen asti. Söin masennuslääkkeitä ja lopettaessani ne paha olo palasi. Olen jopa halunnut kuolla monta kertaa. Jotenkin kaikesta tästä huolimatta olen käynyt lukion, ammattikorkeakoulun, erikoistunut, aloittanut yrittäjänä ja pitänyt huolta kodista, itsestäni ja koirasta.

2011 sairastuessani aivojen laskimotukokseen alkoi oma toipumistarinani. Lääkärit väittivät, että tukos johtui e-pillereistä, mutta itse uskon ja tiedän, että se oli seuraus jumalattomasta stressistä. Enhän minä osannut rauhoittua ja pysähtyä. Miten olisin, kun ei kukaan ole opettanut. Tänä päivänä olen kiitollinen sairastumisesta, vaikka polku siitä tähän päivään on ollut aivan helvetin raskas ja kipeä. Sairastuminen pakotti suorittavan duracelin totaali vuodelepoon mistä ei voinut paeta itseään yhtään mihinkään. Edelleen se herkistää ja huomaan silmien kostuvan. Onneksi tänä päivänä voin antaa itkun tulla vapaasti, voin olla heikko ja tunteva.

Olen oireillut elämäni aikana sekä psyykkisesti että fyysisesti. Fyysisesti etenkin tukoksen jälkeen. Ette arvaakaan kuinka monta lääkärikäynti olen tehnyt kaikenmaailman oireiden vuoksi, mutta harvemmin mitään kuitenkaan on löytynyt. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tunnistanut oireitani psykosomaatisiksi oireiksi.

Oma sairastumiseni ja oireiluni sai minut kiinnostumaan ihmisen kokonaisvaltaisuudesta ja 2013 erikoistuin psykofyysiseen fysioterapiaan. Ilman kaikkea omaa paskaa en myöskään olisi niin kiinnostunut trauman ja traumatisoitumisen vaikutuksesta ihmiseen enkä opiskelisi sitä koko ajan lisää voidakseni auttaa toisia saamaan sitä apua ja tietoa, jonka avulla itse olen alkanut eheytymään omista traumoistani. Tukoksen jälkeen minut nähtiin vain fyysisenä olentona, kukaan ei huomannut miten traumatisoitunut olin asiasta eikä kukaan huomannut hoitaa mieltäni. Vasta tänä päivänä, kiitos hyvän traumapsykoterapeutin, alan saada sairastumistani jäsentymään osaksi omaa elämänkertaani ja voin päästää siitä tunnetasolla irti jatkaakseni elämääni. Traumat eivät ole mikään pikkujuttu, vaan ne voivat vaikuttaa ihmiseen ja ihmisen toimintakykyyn hyvin invalidisoivasti, mutta trauman seurauksia ei aina tunnisteta eikä osata hoitaa.

Ilman tukosta ja lapsuuttani en olisi tänä päivänä se joka olen enkä tekisi sitä mitä teen. Kaikki omassa elämässäni on kuljettanut minut tähän jossa nyt olen. Pikkuhiljaa alan näkemään menneisyyden traumat kiitollisuudesta käsin ja itseni myötätuntoisemmin. Pikkuhiljaa häpeän tilalle alkaa tulla myötätuntoa ja vihan tilalle rakkautta. Oikeanlaisen terapian ansiosta olen pärjännyt ilman lääkityksiä ja olen ”parantunut” masennuksesta. Ahdistuksen kanssa teen edelleen töitä. Mikä minut on parantanut? Se, että joku on kuunnellut, ollut läsnä ja nähnyt minut sekä oma kehoni ja kehollisuus. Se mikä on varmaa on, että ilman toista ihmistä ja kehoa ei oma paranemiseni olisi ollut mahdollista. Kukaan ei voi eikä kenenkään tarvitse selvitä yksin. Ja aina pelkkä puhe ei riitä. Silloin kannattaa hakeutua sellaiseen hoitoon, jossa huomioidaan myös keho, koska kaikki traumamme ja kokemuksemme ovat kehossamme. Ilman kehoa ja kehollisuutta en ainakaan itse olisi toipunut ja eheytynyt.

Aikoessani kirjoittaa tämän jutun ensimmäiset ajatukseni liittyivät häpeään. ”Mitä muut ajattelevat ja mitä asiakkaani meinaavat, kun lukevat millainen olen”. Sitten rakastava puoli minussa tuli esiin ja ajattelin, että kaikki kokemani on inhimillistä ja minäkin olen vain ihminen. Se mitä minulle on tapahtunut on ollut jotain mihin en ole itse voinut vaikuttaa, miksi siis häpeäisin sitä rikkinäistä ja haavoittunutta sisäistä lastani. Haluan itse olla ihmisenä ihmiselle ja vähentää häpeää. Jokainen on arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on, vaikka olisi hyvinkin rikkinäinen. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta uhriutumisesta kannattaa päästää irti ja ottaa vastuu omasta elämästä. Menneisyys ei ole ihoon hakattu tatuointi, vaan voimme aktiivisesti muuttaa menneisyyden aikaansaamia uskomuksia ja tunteita. Joka päivä meillä on mahdollisuus valita miten reagoimme ja millaisille tunteille ja uskomuksille annamme valtaa. Jokainen päivä on mahdollisuus kirjoittaa vanha käsikirjoitus uusiksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa